Pinnejä, ei orjia

Joskus hiusasioita miettiessä sitä päätyy mitä mielenkiintoisimmille ajatusradoille ja ymmärtää jälleen kerran, että hiukset hyvin harvoin ovat “vain” hiuksia, vaan niihin liittyy aina loputtomia merkityksiä ja tarinoita, varsinkin naisten, historiasta. Ja joillekin uteliaille kampauksista kiinnostuminen johtaa myös siihen, että tulee muuttaneeksi jo hyväksyttyä historiankirjoitusta.

Näin kävi esimerkiksi silloin kun baltimorelainen parturikampaaja ja nykyään myös hiusarkeologi Janet Stephens kiinnitti museossa huomionsa roomalaisajan patsaisiin ja niiden kuvaamiin kampauksiin. Erityisesti keisarinna Julia Domnan (160-217 eaa) rintakuva innoitti Stephensia sen verran, että hän päätti kokeilla miten rouvan mielenkiintoinen lettikampaus syntyisi moderneissa oloissa.

Domna ja Domnan tukka (Wikimedia Commons)

Domna ja Domnan tukka (Wikimedia Commons)

“Täysi floppihan siitä tuli” Stephenson kertoo Live Sciencen haastattelussa. Floppi kuitenkin innotti tutkimaan asiaa lisää ja viimein Stephenson alkoi päästä jyvälle siitä, miten patsaisiin ikuistettujen keisarinnojen, ylhäisön naisten ja Vestan neitsyeiden letit oli kieritelty.

Aikaisemmin oli ajateltu, että kampaukset olivat aika pitkälti peruukkeja. Stephenson ei niellyt väitettä purematta. Kokeillen yhä uudestaan ja uudestaan antiikin kampausten tekemistä, hän alkoi ymmärtää, että niiden luominen oli mahdollista, jos niiden osat “ommeltaisiin” yhteen käyttämällä neulaa ja lankaa. Ennen Stephensin tarttumista asiaan, vanhoissa teksteissä kampaamotaiteen yhteydessä esiintynyt latinan sana “acus” oli käännetty yksinkertaisesti pinniksi, mutta Stephens todisti omien kokeiluidensa ja kirjallisuuslähteiden perusteella, että oikea käännös olisikin neula. Hänen tutkimustensa tulokset julkaistiin vuonna 2008 arvostetussa Journal of Roman Archaeology lehdessä.

Harvempi meistä tietenkään on yrittänyt kierittää nutturaa kokoon ompelutarvikelaatikon sisällön avulla, mutta kuka tahansa joka on juhlaillan jälkeen purkanut lukemattomia pinnejä omasta tai toisen tukasta, voi kuvitella, ettei ommeltua kampausta pureta noin vain ennen nukkumaan menoa, vaan apu on enemmän kuin tervetullutta. Mistä tullaankin jälleen siihen, että tukka ei ole vain tukka, vaan se miten hiukset on aseteltu kertoo aina oman tarinansa myös siitä mihin historialliseen aikaan ja sosioekonomiseen asemaan niiden kantaja on kuulunut.

“Tämä tyyli perustuu siihen, että orjuus oli koko Rooman valtakunnassa hyväksytty - sinulla yksinkertaisesti piti olla joku, joka auttoi sinua purkamaan kampauksen. Unohdamme myös, kuinka vähän heijastavia pintoja tuolloin oli. Ei ollut ikkunoita, itse asiassa useimmat ihmiset tarkistivat astiassa olevan veden pinnasta miltä he näyttivät. Jos jollain olikin peili, ne olivat hyvin pieniä” Stephenson kertoo Huffpostin haastattelussa.

Stephenson jatkaa edelleen antiikkisten kampausten luomista, mutta morsiamille hän tekee ommeltuja kampauksia vain sillä ehdolla, että tuore rouva pääsee juhlien jälkeen Stephensonin tykö purkamaan kampauksen, sulhaselle ei tätä tehtävää parane hääyönä sälyttää. Sulhanen kun ei ole kuitenkaan mikään orja, toivottavasti ainakaan.

Stephensonin luo historiallisia kampauksia nykyään salonkiasiakkaidensa lisäksi myös kaikkien kiinnostuneiden iloksi YouTube-kanavallaan. Sieltä löytyy ohjeet vaikkapa Kleopatran kuuluisaan kolikkolookin, keisarinnojen (ja myös muutaman keisarin) tyylin luomiseen sekä myös muiden historiallisten aikakausien kampauksiin. Esimerkiksi upean viktoriaanisen steampunk-henkisen kampauksen yhteydessä kerrotaan myös 1800-luvun lopun hiuslisäkkeiden kiehtovaa historiaa:

Mitä siis opimme: enemmän pinnejä, vähemmän orjia! Mikä tietysti lämmittää pinnikauppiaan sydäntä, kiitos siitä Janet Stephens!

St Cookin saaren pyhä hiustenleikkuu

Esikoiseni, vilkas ja maailmaa monelta kantilta ihmettelevä poikalapsi, syntyi mahtavan, tumman hiuskuontalon kera, eikä pienempänä olisi lainkaan suostunut siitä luopumaan. Mihinkään vieraaseen paikkaan emme uskaltaneet viedä kiljuvaa lasta leikattavaksi, joten ennen päiväkodin alkua isä tarttui koneeseen ja veti aika päheän irokeesin pikkuiselle. Operaatio onnistui vain ja ainoastaan Pikku Kakkosen tarjoaman viihteen sekä jatkuvan ja runsaan rusinatarjoilun ansiosta ja se toteutettiin loisteputkilla valaistussa kylpyhuoneessa, lapsen istuessa vaipoissaan syöttötuolissa.

Toisella puolen maailmaa, eli tarkalleen St. Cookin saarivaltiossa, tämä toimitus olisi suoritettu kuitenkin hyvinkin erilaisin menoin. Keskellä Tyyntämerta sijaitsevilla saarilla varsinkin esikoispojan ensimmäisen hiustenleikkuu voidaan järjestää myös pyhänä seremoniana, jossa leikataan koko siihen astisen elämän ajan kasvatetut hiukset. Hiustenleikkuuseremonian perinteet vaihtelevat saarelta toiselle, mutta yhteistä kaikille on, että se tuo perheen ja kaukaisemmankin suvun yhteen. Jossain lähteissä mainitaan seremonian koskevan vain esikoispoikia, jossain taas myös nuoremmille sisaruksille on järjestetty leikkuuseremonia. Yleisin ikä jonka lähteissä mainitaan seremonian suorittamiseen oli 5-6 vuotta, mutta esimerkiksi alla olevassa videossa seremoniaan osallistuu 12-vuotias Rico.

Becky kertoo blogissaan “Where the Lions Roar” miten tapahtuman kulkua kuvailtiin kutsussa sukulaispoikansa seremoniaan:

Poika, jonka hiukset leikataan istuu tuolilla tai korokkeella, joka on peitetty kankailla (tīvaevae). Lapsen luokse tulevat vuorollaan kaikkien sukuryhmien päämies, joille pojan äiti ojentaa sakset, joilla kukin leikkaa suortuvan lapsen valkoisella nauhalla sidotuista hiuksista. Suortuva säilytetään muistona seremoniasta. Jokainen päämies, tai oikeastaan se sukuryhmä jota hän edustaa tuo myös lahjan juhlittavalla lapselle. Lahjat luovat sukuryhmien välille vastavuoroisuuden verkoston: seremoniat ja niissä jaettavat tavarat ja rahalahjat luovat ylläpitävät ja jatkavat yhteyksiä eri sukuryhmien välillä. Lahjat merkitään ylös ja kun lapsi kasvaa ja astuu täysivaltaisena jäsenenä mukaan elämään sukuryhmänsä jäsenenä, hänellä on valmiina rekisteri siitä kuka on auttanut häntä ja kenelle hänen oletetaan vastavuoroisesti osoittavan anteliaisuutta.

Tämän kutsun loppuun oli merkitty, ettei mitään lahjoja vierailta kuitenkaan oletettu eikä tarina kerro, kuinka paljon niitä loppujen lopuksi annettiin, mutta se kerrottiin, että kun koko suku oli saanut suortuvansa, paikalle tuli parturi pelastamaan tilanteen.

Seremonian historiasta ja merkityksestä on tarjolla muutamaakin eri tulkintaa. Cook Island News’n haastatteleman paikallisen mukaan seremonia olisi alkanut pian sen jälkeen kun kristilliset lähetyssaarnaajat olivat saapuneet saarille. Heillä oli nimittäin eurooppalaiseen tapaan lyhyet hiukset, lisäksi poikien piti joka tapauksessa leikata hiuksensa kun he menivät lähetyssaarnaajien pitämiin kouluihin, sillä pitkiä hiuksia pidettiin epähygieenisinä. Myös Ricon äiti videolla kertoo, että hiustenleikkuu ajoitetaan usein vielä siihen kohtaan kun koulu alkaa, mutta kertoo, että aikaisemmin ajankohdan merkitys on voinut olla merkkinä siitä, että lapsi ei enää ole vain vanhempiensa holhouksen alla, vaan tulee laajemmin osaksi ympäröivää yhteiskuntaa.

Aika harva, ainakaan mikään kokonaisvaltaisesti hyvä ja kaunis, asia kuitenkaan on saanut alkunsa puhtaasti kolonialismin ansiosta, vaan tukan merkitys ihmisille ja sen pitkäksi kasvattaminen on tietysti ollut osa maori-kansojen esikristillistä kosmologiaa. Cook Islands Library and Museumin kuraattori Jean Masonin kertoo samassa Cook Island Newsin artikkelissa, että saarilla uskottiin pahojen henkien vaeltavan öisin tunnustelemassa nukkuvien lasten päitä ja vievän poikien sielut. Suojellakseen poikiaan vanhemmat antoivat heidän hiustensa kasvaa, sillä näin heitä ei voitu erottaa tytöistä ja sielut pysyivät niiden alkuperäisillä omistajilla. Vain soturien annettiin pitää hiuksiaan kiinni, se kun oli aika paljon käytännöllisempää taisteluiden tuoksinnassa. Laskeako liikaa symbolista painoa sitten, jos alkaa miettimään, kuinka eurooppalaisten tulo saarille merkitsi myös sitä, että pojilta leikattiin suoja sielun vihollista vastaan. Symbolisten painoarvojen mietintä ei kuitenkaan ole blogin kirjoittajan määriteltävissä, mainittakoon siis esimerkiksi se, että Ricon seremoniassa näkyy vahvasti kristillisen uskon merkitys.

Muutama viikonloppu sitten kävin sukulaispojan konfirmaatiojuhlassa, jossa juhlittiin nuoren aikuistumista puitteissa, jotka olivat rakenteltaan kristilliset, käytännössä iloisesti sekulaaria ja muinaisuskoja (lahjaksi rippilapsi sai mm. viikinkikoruja) sekoittavat. Muodoltaan ne seurailivat tuttua kaavaa (alkumaljat, runsaat maukkaat tarjoilut, isosten vierailu, kahvit ja kakut ja kuulumisten vaihto), mutta tunnelmaan juhlalapsen perhe ja paikkamme maailman ajassa toi tietysti oman mausteensa, juhlat eivät varmasti olisi näyttäneet samalta esimerkiksi 50-luvulla Sysmässä kuin nyt 2019 Espoossa. Mutta samalla lailla kuin lasten ja nuorten elämän käännekohdissa vietettävissä juhlissa ympäri maailmaa, oli kyse sitten ensimmäisestä hiustenleikkuusta tai ripille pääsyssä, me tunnistimme nuoren irroittautumisen perheen piiristä, mutta samalla sidoimme häntä seremonian suojissa osaksi laajempaa sukulaisten ja ystävien verkostoa. Silmiinpistävin ero tietysti St. Cookin saaren riittiin oli se, että tämän seremonian päätteeksi ei tarvinnut hälyyttää parturia korjaamaan suvun tekemiä jälkiä.

Oman pojankin uskaltaa jo viedä ammattilaiselle parturoitavaksi (terkut vaan Cafe Salon Arabianrannassa) ja edessämme on vielä monet tilaisuudet, joissa pikkuhiljaa luovutetaan lasta meidän hoivista maailmalle. Niitä kaikkia yhdistää se, että tukka kammataan juhlan kunniaksi siistiksi ja edustavaksi.